Loppuuko kiire joskus...

Välillä tulee aivan epätoivoinen olo. Tuntuu, että en ikinä saa kaikkea valmiiksi. Ihan kamala kiire koko ajan. Tuntuu, että aina kun alan jutella ihmisten kanssa en osaa puhua muusta kuin siitä miten on kiire, kiire, kiire. Voi kun jostakin voisi tilata vuorokauteen lisää tunteja.

Toinen mikä ahdistaa on se, että koko ajan odotan jotain. Alkuvuodesta odotin sitä päivää, että saan yrityksen virallisesti perustettua. Sitten odotin, että saan nettipuodin valmiiksi ja avajaiset pidettyä. Sitten odotin ensimmäisiä messuja ja tein piiiiitkiä päiviä, että saisin edes osan tuotteista valmiiksi ennen messuja. Nyt on vielä kahdet isot messut tulossa ja samalla yritän epätoivoisesti löytää aikaa myös apurahaprojektille. Kaikki pehmolelut ja talvituotteet ovat työn alla. Joka kerta haaveilen siitä, että kiire hellittäisi edes hieman kunhan päämäärä saavutetaan.

Nyt odotan marraskuuta ja Tampereen messuja. Sen jälkeen kiireen on PAKKO helpottaa tai muuten hajoaa pää.

Työ ei kuitenkaan ole kaikki elämässäni. Onneksi olemassa on kaksi ihanan kamalaa uhmaikäistä riiviötä, joita rakastan ihan valtavasti. Viikonloppuna päätin, että nyt on pakko järjestää aikaa myös perheelle. Satuja, leikkiä, pelejä ja kaikkea kivaa yhdessä. Se auttaa myös omaan stressiin ja toivon, että se helpottaa myös lasten uhmaa. Sunnuntaina meillä oli tosi kiva päivä Onnin kanssa. Teimme junaretken Helsinkiin, jossa kävimme yhdessä syömässä ja elokuvissa. Elokuva oli meidän molempien mielestä ihana Ponyo Rantakalliolla.

Kiireestä huolimatta virtaa näköjään vielä riittää. Aina välillä tulee näitä uusia juttuja, joita ei voi olla tekemättä. Tänään sellainen pakkomielle on jättiläisratsu Uljas. Kuvissa näkyy missä vaiheessa Uljas nyt on. Reppana on vielä ilman täytevanuja, harjaa ja häntää. Ihanan valtava heppa siitä vielä tulee. Pienemmät heppakaverit katselevat kateellisena vierestä.

Muutin viime viikolla blogin asetuksia niin, että kommentoinnin pitäisi nyt olla helpompaa ainakin teknisesti - henkisestä puolesta en tiedä ;)