Silloin, kun minä olin pikkutyttö, niin meillä oli lemmikkinä naakka. Isoveli haki sen minulle naakanpesästä. Naakan nimeksi tuli Naku. Se istui mielellään olkapäällä ja söi ötököitä. Naku oli ihan kesy eikä pelännyt ihmisiä tai edes meidän koiraa. Meidän koira Vila olikin tosi kiltti ja antoi kanojenkin syödä omasta ruokakupistaan. Tai antoi kun tiesi, ettei lintuihin saanut koskea. Varmaan sitä silti harmitti kamalasti ne röyhkeät kanat.
Eräänä päivänä Naku katosi. Se vain lensi pois, eikä tullut enää takaisin. Viikkojen jälkeen eräs äidille tuttu täti soitti ja kysyi oliko meiltä kadonnut naakka. Se täti oli säikähtänyt, kun naakka oli yrittänyt istua tädin olkapäälle. Joku oli osannut kertoa, että naakka voisi olla meidän Naku. Yhdessä äidin kanssa sitten lähdimme Nakua hakemaan. Tädin pihalla ei naakkaa näkynyt. Lopulta täti tuli myös pihalle ihmettelemään, että mihin se nyt hävisi, kun juurihan se naakka oli istunut koiran häkin reunalla. Sieltähän se Naku sitten löytyi - koiran suusta. Tädin koira ei tiennyt ettei lintuihin saa koskea.
Sen pituinen se.
p.s. Nakusta ei ollut kuvaa, joten tässä kuvassa on Hermanni-harakka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti